Tapahtuma-avustus
Tapahtuma-avustus
Avustus leirin, tapahtuman tai rippikoulun osallistumismaksuun
Mikko Ala-Kantin rahasto tarjoaa taloudellista tukea Kansan Raamattuseuran nuorisotyön nuorten leirin, tapahtuman tai rippikoululeirin osallistumismaksuun niille nuorille, joiden perheille osallistumismaksut ovat taloudellisesti haastavia . Avustus on maksimissaan 50% osanottomaksusta (lyhyemmät leirit, ripareilla noin 30% luokkaa). Avustusta tulee hakea ennen leirin alkamista (huomio käsittelyaika eli vähintään noin 2 viikkoa ennen tapahtumaa) ja loppumaksun maksamista.
Voit hakea avustusta alla olevalla hakulomakkeella. Täytä kaikki kohdat huolellisesti. Painettuasi lähetä -painiketta hakemus tulee suoraan nuorisotyön johtajalle. Saat hakemukseesi henkilökohtaisen vastauksen.
Tällä hakemuksella voitte hakea tukea Mikko Ala-Kantin rahastolta Kansan Raamattuseuran nuorisotyön tapahtumiin ja leireihin.
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia.
"*" näyttää pakolliset kentät
mikko ala-kantti
Mikko Ala-Kantti kävi rippikoulunsa Vivamossa vuonna 2002 ja oli sen jälkeen aktiivisesti mukana KRS:n nuorten toiminnassa Helsingissä. Rippileiri ja sen kautta syntyneet ystävyyssuhteet olivat Mikon elämässä merkittävät. Hän löysi oman paikkansa, jossa hän sai kasvaa turvallisesti toisten nuorten seurassa. Rippikoulun jälkeen Mikko sairastui vakavasti. Lopulta sairaus vei voiton, ja Mikko pääsi Isän luo.
Nuori ja vastoinkäymiset
Nuoren ihmisen elämä on joskus kovaa taistelua itseään vastaan. Me nuoret emme osaa aina olla oma itsemme. Isot nuorisojoukot tarjoavat monelle nuorelle eräänlaista henkistä tasapainoa. Kaveriporukoissa mukana oleminen on kuitenkin usein itse ansaittava olemalla kova ja vetämällä roolia, joka ei tule esiin luonnostaan. Ajanmittaan se oma jengi tulee koko ajan vain tärkeämmäksi, ja pelko kavereiden hylkäämisestä kasvaa. Jos kuitenkin itse huomaa, mitkä asiat merkitsevät eniten juuri minulle, nuoren elämä voi muuttua suurella tavalla. Joskus nuorten joukossa kaikkein vaikeinta on omana itsenään oleminen. Olen itse kuitenkin kokenut sen, että hyvien ystävien kanssa ei tarvitsisi vetää minkäänlaista roolia. Jos näin on, nuoren elämän arkipäiväiset huolet saattavat suuntautua aivan toiselle taholle.
Kukaan ei varmasti pääse elämässään eteenpäin ilman vastoinkäymisiä. Murrosikäinen nuori suurentaa ja dramatisoi pienet arkipäiväiset ongelmat niin suuriksi, että jopa pieni finni naamassa on jo maailmanloppu. Myös moni nuori aloittaa seurustelun melko varhaisessa iässä, eikä ole ehkä osannut varautua siihen suruun, että seurustelukumppani saattaa hänet jättää. Nämä kaikki voivat tuntua nuoren päässä suurena pettymyksenä ja mielipahana, joka vain yhtäkkisesti tulee eikä mitään lohdutusta näy. Vastoinkäymiset kuitenkin kasvattavat nuorta sietämään tuskiaan ja ymmärtämään, mitä elämä oikeastaan on. Toisinaan saamme iloja, jotka tasoittavat tuskiamme ja surujamme. Nuorien ilojen aiheet ovat usein todella henkilökohtaisia. Jotkut iloitsevat, kun saavat hyviä koenumeroita, jotkut tuntevat mielihyvää huomatessaan olevansa luokkansa kovin kundi. Melko varmasti jokaisesta nuoresta tuntuu ainakin silloin hyvältä, kun hän onnistuu jossain, oli se sitten mitä tahansa. Kaikki eivät ehkä uskalla näyttää ilontunnettaan, koska se voitaisiin tulkita väärällä tavalla. Itse iloitsen luultavasti niistä tavallisista asioista, mistä ainakin moni luokallani olisi onnellinen: ystävät, menestyminen, hyvät koearvosanat.
Nuoruus kasvattaa ihmistä kokoajan sekä henkisesti, että fyysisesti. Ajatukset, jotka nuoren päässä liikkuvat, ovat tärkeä osa hänen kasvuvaihettaan. Aikuisuutta koskevat kysymykset, kuten tulenko koskaan isoksi, olenko ikäisekseni tarpeeksi pitkä/älykäs, milloin partani alkaa kasvaa, tarvitsevat vastauksia. Itse en ole miettinyt tällaisia asioita millään tavalla, ja olen alkanut miettiä, olenko ylipäätänsä nuori. Ehkä jos nuori ei paljon ajattele aikuistumistaan ja elämäänsä, hänen kysymisentarpeensavähenee. Murrosiässä on myös henkilökohtaisia piirteitä. Kuitenkin se on tärkeä osaelämässämme, kasvamista aikuisuutta kohti. Kaikki nuoruuden kommellukset ja ongelmat vain kasvattavat meitä jokaista, ja uskon, että erittäin moni nuori selviää niistä kunnialla.
Mikko Ala-Kantti, 2003
Ystävyys opettajana
”Me ollaan ystäviäs aina, vaik ollaan sirpaleina, aina ystävinäs kuljetaan.”
Tämä on ote laulusta, jonka sanoitin rakkaalle ystävälleni Mikolle. Olin juuri kuullut hänen saaneen syövän uudestaan, soitin pianoa omassa huoneessani, itkin ja lauloin sanoilla vain tulivat päästäni samalla, kun sormeni koskettivat koskettimia. Edellinen vuosi oli ollut Mikolle raskasta aikaa. Hän oli sairastunut syöpään ja joutunut viettämään puoli vuotta eristyksissä infektiovaaran vuoksi. Kesällä kaikki näytti kääntyvän hyväksi. Uskottiin, että syöpä oli voitettu. Tällöin myös minä tutustuin Mikkoon, kovan elämän kokeneeseen, mutta silti elämää eteenpäin suunnittelevaan 16-vuotiaaseen poikaan.
Ensi tapaaminen oli ainutlaatuinen molemmille. Hän osoitti minulle heti, kuinka arvosti läsnäoloani. Ensi tapaamisen jälkeen itkin koko illan, en pystynyt käsittämään, miksi Jumala antaa näin hienon pojan kärsiä. Ajatukseni elämästä alkoivat muuttua. Ymmärsin, ettei elämää voi ansaita. Vaikka olen uskossa ja uskon, että kuolema ei ole kaiken loppu vaan uuden elämän alku, aloin pelätä kuolemaa ja arvostaa elämääni ja kaikkia lukuisia ystävyyssuhteitani. Lähettelin sähköposteja Mikon kanssa koko kesän, ja meistä kehittyi hyvät ystävät. Syksyllä Mikko sai taas jatkaa normaalia elämäänsä ja hän pääsi samoihin nuorteniltoihin kuin minä.
Eräänä perjantaina hän ei kuitenkaan tullut. Seuraavana maanantaina englannin tunnilla sain miettiä elämää uudelleen, kun Mikon äiti soitti kännykkääni. Ryntäsin ulos luokasta ja palasin hetken päästä itkun ja pelon musertamana. Mikko oli joutunut takaisin sairaalaan. Syöpä oli tullut takaisin. Olen aina ihmetellyt, miksi joitakin ihmisiä syrjitään. Mikon kautta opin, että tutustuminen syrjittyihinkin ihmisiin kannattaa. Opin arvostamaan ystävyyttä aivan uudella tavalla. Ymmärsin, ettei ystävyys ole itsestäänselvyys. Mikko osoitti minulle, kuinka kallisarvoisia pienetkin välittämisen eleet voivat olla. Mikon päälaella kasvoi vain pieni töyhtö vaaleita hiuksia sädehoitojen jälkeen. Kerran sanoin tätä töyhtöä ”söpöksi”. Myöhemmin kuulin, että äidin painostuksesta huolimatta Mikko ei enää suostunut edes tasoittamaan tätä töyhtöä. ”Eve sanoi, että se on söpö.” Eikä asiasta tarvinnut enää keskustella.
Mikko oli sairaalassa kolme pitkää viikkoa. Sydän pamppaillen kävin katsomassa ystävääni mahdollisimman usein. Joka kerta jännitin enemmän vierailuani. Pelkäsin, kuinka Mikon tila huonontui päivittäin. Oloni oli sanoin kuvaamattoman kauhea, kun tiesin sanovani viimeisiä sanoja ystävälleni. Vaikka Mikko teki kuolemaa, hänen luonteensa ei muuttunut. Hän oli loppuun asti kiinnostunut kuulumisistani. Mieleni teki kertoa, kuinka elämä tuntui raskaalta, kuinka itkin illat ja pelkäsin hänen puolestaan. Mutta hymyilin vain vakuutellen pärjääväni. Välillä keskustelimme taivaasta ja Jumalasta, mutta Mikko oli väsynyt eikä jaksanut puhua paljon. Enimmäkseen pidin häntä vain kädestä kiinni. Kotona sanoitin Mikolle laulun, jota aloin laulaa päässäni kaikkialla, kuin rukouksena Mikon puolesta. Rohkeuteni ei kuitenkaan riittänyt esittää laulua Mikolle. Eräänä sateisena syyspäivänä mietin koulussa Mikkoa hyräillen laulua päässäni. Yhtäkkiä mieleeni iski pelottava ajatus siitä, kuinka kamalaa olisi, jos Mikko ei ehtisi kuulla laulua ollenkaan. Päätin mennä sairaalaan suoraan koulusta. Olin aina ennen mennyt sairaalaan autokyydillä, joten eksyin matkalla. Sateesta märkänä menin Mikon luokse ja lauloin. Mikko oli hyvin liikuttunut. Hän halasi minua vuoteestaan ja sanoi, ettei ollut koskaan kuullut yhtä kaunista laulua. Lauloin laulun vielä uudestaanennen lähtöäni. Heippa Eve. Vilkaisin häntä vielä kerran ja lähdin kyynel silmässä. Illalla Mikko oli vaipunut koomaan, ja seuraavana päivänä, 8.10.2003, kuulin hänen kuolleen. Mikko käänsi monet negatiiviset asiat mielessäni positiiviksi. Kerran sairaalassa tulin alakuloisesti maininneksi, että huomenna olisi ruotsin sanakoe. Mikko ei vähätellyt asiani vakavuutta, mutta vastasi: ”Minä en enää muista, miltä sanakokeiden tekeminen Voi kun saisin vielä tehdä niitä. Silloin opin, ettei edes arkirutiineita saisi pitää itsestään selvinä. Kaikesta pitäisi olla kiitollinen, varsinkin elämästä. Vaikka Mikon kuolema jätti mieleeni pelon huomisesta, en pelkää kuolemaa enää niin kuin ennen. Sitä paitsi sain suuret voimavarat jatkaa elämääni niin pitkään, kuin sitä riittää.
”Pyhä, rakas Jumalamme, olethan turvanamme, me pelkäämme niin kovin tulevaa. Kiitos
kaikesta ilosta, erityisesti Mikosta, kiitos et sain olla hälle ystävä.”
Eveliina Wahlroos, 2004
