Pariblogi

Turva ja turvattomuus

Kun rapsutan ja silitän kissanpentua, se hurisee ja kääntyy selälleen, nostaa tassuja ja venyttelee, tarjoaa pehmeän, herkän vatsansa hellittäväksi. Siinä hetkessä on jotain vangitsevan luottavaista. Tältä näyttää, tuntuu ja kuulostaa turvassa oleminen. Se on pehmeää, lämmintä ja hurisevaa.

Pentujen kisailu ja painiminen on kaikessa valppaudessaan samalla luottavaista leikkiä. Ne hyppäävät toisiaan vasten ja kimppuun – kierivät sulassa sovussa – turvassa toisissaan.

Turva on samaan aikaan pehmeää ja lujaa. Sen pehmeys ei ole upottavaa niin kuin suo, johon uppoan. Minun ei tarvitse pelätä, että putoan tai hukun. Eikä lujuus purista tai kurista, vaan kantaa ja kannattelee.

Onko turvattomuus ennen muuta turvan puutetta vai onko se sittenkin enemmän pelkoa? Yksin jäämisen pelkoa? Kuoleman kauhua tai hylätyksi tulemisen tuskaa?

Turvattomuudessa on toinen puoli tyhjää ja toinen puoli painoa. Tyhjässä en saa otetta mistään, en tukea, en kannattelua. Siellä ei ole mitään, mihin tarttua. Se puoli on avuttomuutta, putoamista kuiluun ja yksin jäämistä. Painon puoli puristaa ja kuristaa. Siinä on pimeää, siellä olen hylätty ja uppoan häpeään. Putoan turvattomuuteen, kun aistin sinussa vihaa, joka tulee kohti.

Turvattomuuden osa tai lähisukulainen on se tunne, joka minut vangitsee, kun yhteys välillämme katkeaa ja jään muurieni sisään yksin. Itkumuuriko se on, vai raja? Piikkilanka-aita ja turvaväli. Turvattomuusväli pikemminkin. Ei vain maski, vaan kokovartalopleksi.

Turvattomana on oltava valpas ja näkymätön. On oltava valmis pakenemaan. Mutta minulla on taipumus lamaantua, etten vain tekisi virheliikettä ja saisi aikaan vihanpurkausta, johon tällä kertaa tukehtuisin. Niin kuin ne ihmiset, jotka eivät ehtineet paeta Pompejista ennen kuin Vesuviuksen purkauksen tuhka laskeutui. Laava jähmetti jo paikalleen tukahtuneet hahmot. Näimme niiden kipsivaletut patsaat vuosikymmeniä sitten. Muistan hahmot edelleen elävästi.

Turvaan pääsy edellyttää yhteyttä toiseen. Yhteyden saaminen edellyttää turvaa. Tai edes turvan reunaa, johon uskallan hipaista. Onneksi hipaisu riittää usein enempään kuin uskallan toivoa.

Turvallista syksyä toivoen,

Tuula

Kirje omalle seksuaalisuudelle

Hei Marketta!

Tiedän, että olet tässä ihan lähellä, mutta kauhean harvoin olen tullut ottaneeksi yhteyttä. Jollain tapaa olet niin huomaamaton ja ohut, etten huomaa sinua, ellen tule erikseen varanneeksi sinulle aikaa ja sillä lailla tule tutustuneeksi sinuun paremmin. Siitä on minulla välillä huono omatunto. Ei iinkään siksi, että sinä sitä tarvitsisit, tai minä. Lähinnä siksi, että puolison sitä on välillä ehdottanut. Olen periaatteessa samaa mieltä siitä, että syvempi tutustuminen sinuun voisi olla hyvä juttu. Siitä voisi olla iloa, siitä voisi seurata uusia löytöjä.

Mutta motivaationi on ollut vähäistä. Se varmaan liittyy siihen, että sinuun syventymisen tarve ei ole noussut minusta itsestäni vaan ulkopuolelta. Ehkä siihen on liittynyt sellainen tulkinta, että minun seksuaalisuuteni on liian pientä ja hiljaista, väritöntä ja arkisen haaleaa suhteessa kumppanin odotuksiin ja toiveisiin – suhteessa hänen seksuaalisuuteensa.

Haluaisin kuitenkin hyväksyä sinut sellaisena kuin olet, vaikka olisit pieni ja väritön – tai jos sitten oletkin äänekäs ja räikeä! Ehkä sinäkin muutut vielä moneen kertaan yhteisen elämämme aikana. Kenties me tunnemmekin paremmin, kuin olen ajatellut: olen vain luullut, että seksuaalisuuden pitää olla jotain isompaa ja äänekkäämpää ja värikkäämpää – enkä siksi ole tunnistanut sinua.

Jos paloittelen sinua hiukan pienempii osiin, niin tunnistankin monta asiaa. Ensinnäkin olen kotonani kehossani. Olen kehooni tyytyväinen ja olen sen kanssa yhtä. kehoni toimii hyvin, olen kantanut ja synnyttänyt kaksi lasta, ruokkinut heitä itselläni. Olen yleisesti ottaen tyytyväinen siihen, miltä kehoni näyttää. Olen oppinut myös tunnistamaan tunteitani kehossani.

Nautinto ja aistinautinnot eivät useinkaan ole huomioni keskiössä. Aistinautinnoissa minulla painottuu makujen tuoma nautinto: hyvä ruoka. Kauneus ilahduttaa ulkona luonnossa tai siisteytenä kodissa silloin, kun sellaista sattuu kohdalle. Töissäkin saan hyödyntää jonkun verran visuaalista silmääni. Hellä ja rauhallinen kosketus tuo hyvää oloa. Tykkään, kun lapsi kuuntelee lukemista kylki kyljessä tai kainalossa, tai jos rapsuttelen häntä, kun katselemme yhdessä elokuvaa. Pidän siitä, kun käymme miehen kanssa nukkumaan lähekkäin.

Pidän myös käsillä tekemisestä parvekkeella kasvien parissa ja muistan pitäneeni saven muokkaamisesta käsin. Tykkään saunoa ja uida. Nautin hieronnasta. Eroottisempi kosketus minulta helposti unohtuu, enkä sitä oikein kaipaakaan, vaikka se sitten hyvältä tuntuukin. Pitäisikö kaivata?

Millaiset asiat sitten pitävät ovea auki myös eroottisemman kipinän löytymiselle? Muu, hyvä yhteys ja lämmin, hyväksyvä tunnelma? Tyytyväinen, rento ilmapiiri ja se, että olen riittävän virkeä ja että muut asiat – työt ja kauppalista – ovat riittävän taka-alalla.

Mukava huomata, että meillä kahdella menee oikeastaan aika kivasti yhdessä – tämä on rohkaisevaa, kun parisuhteessa on kuitenkin tarve sovittaa vielä yhteen kahden ihmisen seksuaalisuutta ja löytää jokin molemmille tyytyväisyyttä ja iloa antava tasapaino. Mutta se onkin jo ihan toinen juttu!

Tapaamisiin, olet tärkeä!

Tuulasi

Kirjoittaja: Tuula Tynjä